Tillbaka        
    '

Min dal

Text: Reino Larsson
Nyårsdagen ´2004
 
 
Tornedalen!
Se hur älvens vatten
sakta strömmar förbi,
känner dess puls pumpa i mina ådror.
Betraktar selens spegelblanka ytor
och lyssnar till forsarnas monotona brus,
låter bergens ekon förstärka deras sång.
 
Bländas av vårvinterns vithet
och låter höstens färger
måla mina innersta festsalar.
Söker min mening
i midvinterns omslutande mörker.
Och stärker mitt mod
bland svarta granskogens skuggor,
i månens trollbundna sken.
 
Min dal,
byarnas och slåtterängarnas land,
med öar omgärdade av vattnet.
Höladorna, de grånade,
stå som minnesmärken
över gångna tider.
De steniga hemstränderna,
sandbankarna
och doften av nytjärade träbåtar.
 
Tittar ut över de vida sensommarmyrarna,
deras sumpiga stränder,
som i guld vore de inramade.
Sinnet berusas
när jag känner sommarens ljumma vindar
kela med mitt ansikte.
Midsommarbjörkarna stå hedersvakt
vid dörren till barndomshemmet,
och svalorna ila mitt i bobyggandet.
 
Sitter på min väns rygg - stenen,
vid min älvs strand.
Skvättar med tårna i det blå vattnet
och lyssnar till ljuden
från grannarnas försommarsysslor -
som på silverbricka bärs de över vattnet.
Låter sinnet och min själ
sammansmälta med denna strand,
denna älv - min dal,
Tornedalen!
 

 

 

    '

Laaksoni

Teksti: Reino Larsson
Uudenvuodenpäivänä 2004
 
Torniolaakso!
Katson miten väyläni vesi
hiljalleen ohitseni virtaa,
tunnen sen sykkeen suonissani pumppaavan.
Ihailen suvantojen helmeileviä peilipintoja
ja kuuntelen koskien tuttua kohinaa,
annan vaarojen niiden äänet vahvistaa.
 
Suojaan silmiäni keväthankien kirkkaudelta
ja annan syksyn värittää sisimpäni juhlasalit.
Tutustun itseeni
kaamoksen hiljaisessa pesässä
ja rohkaisen luontoni
mustien hahmojen ympäröimänä
kuutamolla kuusimetsässä.
 
Minun laaksoni,
kylien ja niittyjen maa,
vesien ympäröimät saaret.
Ladot harmaantuneet,
entisajoista muistuttaen.
Kiviset kotirannat, hiekkapakat
ja tervalla suojatut puuveneet.
 
Ne myöhäiskesän laajat vuomat,
niiden rämiskörannat,
ihan kun kullalla olisi kehystetty.
Mieleni kirkastuu
kun tunnen kesätuulen
kasvojani hellästi sivelevän,
juhannuskoivujen
lapsuuskotini ovea koristaen -
pääskysten kiireitä ja pesäpuuhia seuraten.
 
Istun ystävän seljässä - kivellä,
minun väyläni varrella.
Polskutan varpailla sinistä vettä
ja kuuntelen naapureitten varhaiskesän puuhista,
yli väylän, veden kantamia ääniä -
niinkuin hopeatarjoittemella olisi tarjoiltu.
Annan mieleni sekä sieluni
yhtyä tähän rantaan,
tähään väylään - minun laaksooni,
Torniolaaksoon!
~~~~~
~~~~~~~~~~~~~~~~~
 
 
                 
                 
                 
        Tillbaka